Vaativa erityinen tuki ei ole vain kuluerä - se on investointi tulevaisuuteen

26.10.2026

Juuri julkaistussa vaativan erityisen tuen ammatillisen koulutuksen selvityksessä on paljon hyvää. Se tunnistaa tuen tarpeita ja nostaa esiin tärkeitä kehittämiskohteita. Samalla selvitys osoittaa, kuinka paljon meillä on vielä yhdessä tehtävää. Keskustelussa katse kiinnittyy kuitenkin liian helposti koulutuksen hintalappuun. Silloin vaarana on, että unohdamme kaiken sen hyvän työn, jota erityisen tuen parissa on jo tehty. Ja myös sen, kuinka paljon oikea-aikainen tuki säästää myöhemmin syrjäytymisen ehkäisemisessä, elämänhallinnan vahvistamisessa ja palvelujen tarpeen vähentämisessä.

Jokaiselle nuorelle on löydettävä kohdallinen opiskelupaikka. Ei pelkästään paikka, johon hänet voidaan sijoittaa, vaan ympäristö, jossa hän voi aidosti oppia, kasvaa ja rakentaa omaa tulevaisuuttaan. Vaativan erityisen tuen ammatillinen koulutus ei kehity ripottelemalla osaamista ja voimavaroja sinne tänne. Vaativassa erityisessä tuessa tarvitaan riittävän leveät hartiat, vahvaa valtakunnallista osaamista sekä rakenteita, jotka kestävät myös tulevaisuuden tarpeet. On myös oltava rohkeutta tunnustaa vaativaa erityistä tukea tarvitsevan opiskelijan rajallisuus koulutusta ja ammattia valittaessa. Avainsana on täsmätyö, jossa työntekijän toimintakykyprofiili sekä työn asettamat vaatimukset ja luomat mahdollisuudet täsmäävät.  

Meidän on etsittävä ratkaisuja toimintatavoista, rakenteista ja yhteistyöstä. Hyvä esimerkki on Telakka-malli. Siinä inkluusio toteutuu parhaimmillaan: opiskelija saa tarvitsemansa tuen osana yhteisöä ja merkityksellistä tekemistä. Henkilöstön ammattitaito kehittyy moderneissa oppimisympäristöissä ja erityistä tukea tarvitsevan nuoren kohtaamisessa ja tukemisessa.

Tuen tarve syntyy paljon ennen toista astetta

Toisella asteella olemme usein jo myöhässä, kun pyrimme katkaisemaan esimerkiksi syrjäytymisen kierrettä. Erityistä tukea tarvitsevien määrän kasvu kaikissa ikäluokissa on vielä suurempi huolenaihe kuin vaativan erityisen tuen koulutus toisella asteella. Kasvun syitä on siksi katsottava laajemmin yhteiskunnallisena ongelmana. Samaan kokonaisuuteen liittyy myös mielestäni oppimistulosten lasku. 

Koulujen ja opetushenkilöstön syyllistäminen oppimattomuudesta on asioiden yksinkertaistamista. Oppimista tapahtuu kaikkialla: kotona, harrastuksissa, kaveripiirissä ja digitaalisissa ympäristöissä. Koulu ei voi yksin korjata kaikkea sitä, mikä lapsen ja nuoren arjessa on jäänyt rakentumatta.

Monen opettajan työajasta huomattava osa kuluu käyttäytymisen ja yhteisten normien opettamiseen sekä erityiseen tukeen. Jo yksi luokassa häiritsevä tai muuten erityistä huomiota tarvitseva oppilas voi viedä kohtuuttoman suuren huomion varsinaisesta opetuksesta ja heikentää koko ryhmän oppimisen edellytyksiä.

Tämä ei ole syyllisten etsimistä, vaan arjen tosiasioiden tunnustamista. Erityisluokkia ja -kouluja tarvitaan edelleen. 

Tarvitsemme rehellistä keskustelua

Meidän on uskallettava puhua myös vaikeista asioista rakentavasti. Yleinen vaatimustaso on monin paikoin laskenut. Kodin ja koulun käsitykset tavoitteista, vastuusta ja käyttäytymisestä voivat olla kaukana toisistaan. Moni vanhempi tarvitsee nykyisessä arjessa enemmän tukea kasvatustehtäväänsä. Myös maahanmuuttajien kotouttamisessa on puutteita, jotka näkyvät lasten ja nuorten arjessa.

Kasvatuksen perusajatus – rakkautta ja rajoja – on paikoin hämärtynyt. Lapsi tarvitsee turvaa, mutta myös mahdollisuuksia kohdata pettymyksiä ja oppia selviytymään niistä. Nuorten ahdistuksesta on tullut ilmiö, joka kertoo siitä, ettei pettymyksen tunnetta anneta enää kokea lapsina. Kun kaikki vastoinkäymiset pyritään poistamaan, pienetkin vaikeudet voivat myöhemmin tuntua ylivoimaisilta. Lasten ja nuorten pahoinvointia ei pidä vähätellä, mutta sitä ei myöskään ratkaista vain oireisiin reagoimalla.

Ratkaisujen ytimessä on varhainen tuki esi- ja perusopetuksessa sekä oikea-aikainen apu perheille. Olemme hyviä tunnistamaan tuen tarpeita, mutta tunnistaminen ei yksin riitä. Tuen on alettava heti, kun tarve ilmenee. Jokainen odotettu kuukausi voi kasvattaa ongelmia ja tehdä myöhemmästä tuesta raskaampaa sekä lapselle että yhteiskunnalle.

Ennen kaikkea meidän aikuisten on otettava vastuu. Meidän on oltava lapsillemme läsnä, asetettava turvallisia rajoja ja osoitettava rakkautta myös silloin, kun se tarkoittaa vaatimista, pettymysten sallimista ja yhteisistä pelisäännöistä kiinni pitämistä. Kun perheet saavat tukea ajoissa ja koulut voivat keskittyä perustehtäväänsä, rakennamme jokaiselle lapselle ja nuorelle aidon mahdollisuuden oppia ja löytää oma paikkansa. Uskon vahvasti, että samalla myös oppimistulokset parantuvat.

Vaativan erityisen tuen koulutuksen tulevaisuutta ei rakenneta vastakkainasettelulla. Tarvitsemme yhteistyötä kotien, koulujen, ammatillisen koulutuksen, sosiaali- ja terveyspalvelujen sekä työelämän välillä. Tarvitsemme vaativan erityisen tuen koulutukseen vahvaa valtakunnallista toimijaa, joka kokoaa osaamista ja vie toimivia malleja kaikkialle Suomeen.

Ammattiopisto Luovin toiitusjohtaja Hannu Koivula työn ulkopuolella: Vapaa-aikaan kuuluvat maanpuolustustyö ja perhokalastus sekä hiihto vuodenajasta riippumatta.

Takaisin