21.03.2018
Tänään vietetään kansainvälistä päivää rotusyrjinnän poistamiseksi. Merkkipäivänä muistetaan vuonna 1960 Etelä Afrikan Sharpevillessä tapahtunutta verilöylyä, jossa poliisi ampui 69 rauhanomaista mielenosoittajaa, jotka vastustivat tummaihoisten eteläafrikkalaisten vapaata liikkumista rajoittavia uusia lakeja. Sharpevillen verilöyly oli käännekohta apartheidin eli rotuerottelun vastaisessa taistelussa, mutta kesti lähes 30 vuotta ennen kuin umpirasistinen järjestelmä saatiin lopullisesti kaadettua 1990-luvun alussa. Apartheid perustui ajatukseen, että valkoisista siirtomaaisäntien jälkeläisistä koostuvan vähemmistön tulee aina ja kaikkialla dominoida ja kontrolloida afrikkalaista enemmistöä. Yhteiskunnan lähtökohta oli ihmisten arvottaminen rodun perusteella.
Nykylukijalle voi olla vaikeaa ymmärtää, kuinka kokonaisvaltaista apartheidin rasistinen ajattelutapa todella oli. Se määritti kaikkea mahdollista: missä vessassa sait asioida, kenen kanssa keskustella ja millä äänensävyllä, mitä ammattia sait harjoittaa. Valkoiset olivat aina etusijalla. Valkoisille lapsille tarkoitetuissa kouluissa oli sähköt, oppimateriaaleja ja opettajia kun taas ei-valkoisille suunnatun koulutuksen tehtävä oli tuottaa pelkkää työvoimaa. Koulussa ei-valkoisia opetettiin hyväksymään oma alisteinen asemansa ja jättämään vaativampi ajattelu valkoihoisille. Vuonna 1953, vain muutama vuosi ennen Sharpevillen verilöylyä, afrikkalaisväestön koulutusasioista vastaava ministeri Hendrick Verwoerd sanoi suoraan, ettei koulutusjärjestelmässä ole afrikkalaisille muuta tilaa kuin kouluttaa heitä tiettyihin suorittaviin työtehtäviin.
Nykymaailmassa näin räikeän rasistinen ajatusmaailma ja sitä tukeva lainsäädäntö näyttävät hyvin etäisiltä, ihan pimeiltä. Miten joskus on saatettu olla niin typeriä? Jotkut ovat jopa esittäneet, että rasismi on jo siirtynyt historian roskakoriin eikä siitä kannata enää puhua. Toisaalta rasistinen vihapuhe on löytänyt internetistä itselleen uuden kodin, mikä heijastuu myös muuhun yhteiskuntaan. Joka puolella mediassa väitellään siitä mikä on tai ei ole rasismia, milloin olemme yhteiskunnassa menneet liian pitkälle suvaitsevaisuudessa tai rajoittaneet ihmisten sananvapautta. Myös pitkään vallinnut yhteisymmärrys siitä, että rasismi on tuomittavaa nitisee ja narskuu liitoksissaan. Kuutisenkymmentä vuotta Sharpevillen tapahtumien jälkeen palaamme suurten kysymysten ääreen.
Viimeisen puolen vuoden aikana olen työkseni miettinyt, miten rasismia ja syrjintää torjutaan ammatillisessa koulutuksessa. Ongelman olemassaolosta ei liene kiistaa mutta sen laajuutta on vaikea todentaa. Koulutuksen järjestäjien on lain mukaan suojeltava oppilaitoksissa opiskelevia syrjinnältä silloin kun he ovat oppilaitoksen toiminnan piirissä - mutta miten? Mitä kautta voidaan vaikuttaa opiskelijoiden ja henkilöstön asenteisiin oppilaitoksissa, työelämästä puhumattakaan? Jos pelkkä rasismista puhuminen herättää kielteisen reaktion monissa kuulijoissa, niin mistä ja miten meidän tulisi sitten puhua?
Ensiksi on tärkeää tiedostaa, että rasismi kuten muut syrjinnän ja häirinnän muodot on pohjimmiltaan sosiaalinen ilmiö. Yksittäisiin syrjintätapauksiin puuttuminen on erittäin tärkeää mutta se ei riitä. Mikäli oppilaitoksessa halutaan ennaltaehkäistä tai vähentää syrjintää niin opiskelijoiden ja henkilöstön osallistaminen on keskeistä, koska kyse on loppujen lopuksi koko oppilaitosyhteisön yhteisestä arjesta. Tiedämme kokemuksesta, että paras tapa saada opiskelijat innostumaan yhteisistä asioista on osoittaa arvostusta heidän ajatuksiaan ja kokemuksiaan kohtaan, koska jokainen ihminen on luonnostaan kiinnostunut siitä, mitä tapahtuu lähiympäristössä ja miten se vaikuttaa omaan elämään. Kiinnostuksen herättäminen on helpommin sanottu kuin tehty, mutta se ei ole mahdotonta. Jos tarkastelemme rasisminvastaisen taistelun pitkää historiaa, niin paljon vaikeammistakin lähtökohdista on päästy pitkälle.
#kampusrauhaa on SAKKI ry:n, SAKU ry:n ja Kirkkohallituksen yhteishanke, jonka tavoitteena on huolehtia siitä, että ammatillinen koulutus on jatkossakin kaikille hyvä paikka opiskella itselleen ammatti. Rakennamme koulutuksen järjestäjien kanssa toimintakulttuuria, jossa opiskelijoiden ääni kuuluu, kaikkia kohdellaan yhdenvertaisesti eikä oppilaitoksissa synny turhia vastakkainasetteluja tai jännitteitä. Hanke jalkautuu pilottioppilaitoksiin eri puolilla Suomea ja kerää ketterien kokeilujen avulla esimerkkejä tehokkaista ja testatuista menetelmistä, joilla parhaiten edistää yhdenvertaista, rauhallista ja mielekästä arkea ammatillisessa koulutuksessa. Hanke on opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittama.
Antti Seitamaa
Projektipäällikkö, SAKKI ry
