Ammattiosaamisen kehittämisyhdistys AMKE ry

Yhteishaku alkaa -väylät auki unelmiin

20.02.2018

Meidän perhe muutti vuonna 1979 islamilaisen vallankumouksen puhjettua Iranista Yhdysvaltoihin ja sieltä Suomeen, jossa mun isovanhemmat asuivat. Olin 9-vuotias kun muutin tänne. Mä itkin kun lähdettiin, koska Iranissa jätin kaverit taakse, sitten jenkeissä. Aina kun olin löytäny oman sosiaalisen ympyräni, me muutettiin seuraavaan paikkaan. Edessä oli aina uusi maa, uusi kieli ja uusi kulttuuri. Mä itkin tosi paljon aina kun muutettiin, koska en tiennyt minne mennään ja tuntematon pelotti. 

Suomeen tultuani olin peloissani siitä, että löydänköhän mä ikinä kavereita. Kun oltiin muutettu Tapiolaan meidän kämppään, eka asia mitä tein, oli se et kirjoitin pienelle palalle paperia englanniksi: ”mun nimi on Arman, mulla ei ole ystäviä, asun huoneistossa 49”. Sit kävelin rappukäytävään ja laitoin paperin palasen ilmoitustaululle. Olin kuullu et se on se paikka jossa talon asukkaat kommunikoi keskenään. Se oli mun ensimmäinen virallinen kaveripyyntöni. Lappuni vieressä oli ilmotus et joku ostaa pölynimuria ja joku toinen möi marsun pentuja.

Seuraavana päivänä ovikello soi ja rapussa oli poika, jolla oli mun lappu kädessä. Se sano "my name is Pekka". Pekka ei puhunut juuri ton enempää englantia ja mä en puhunu sanaakaan suomea. Mut meistä tuli parhaat kaverit, me leikittiin tähtien sota-ukoilla ja ääniefektit oli se juttu. Sopeuduin nopeasti Suomeen ja löysin kavereitakin, mutta läpi koulun mua pelotti. Pelko on aina kulkenut mun mukana kaikkialla. Melkein kaikki valinnat, joita mä olen elämässä tehnyt, on pelottaneet mua. Vaikka joku idea olisi omasta mielestäni ollut hyvä, aina on ollut niitä, joiden mielestä se on huono. Pelottaa epäonnistuminen. Riitänkö mä, pärjäänkö mä, olenko mä hyvä? Tulevaisuuden pelko, tuleeko musta ikinä mitään? Miksi haluan ihan muita juttuja kuin muut? Teininä kaikki muut pelasivat lätkää tai futista, mä skeittasin, breikkasin ja maalasin graffitteja. 

Mun koulussa kaikki ties mihin ne halus mennä opiskelemaan. Kaikki oli menossa oikikseen, lääkikseen, kauppikseen tai valtsikkaan. Mä taas tykkäsin Tähtien Sodasta, scifistä, velhoista ja luin fantasiakirjallisuutta. Armeijan jälkeen pyrin teatterikorkeakouluun mutten päässyt sisään. Näin jälkeenpäin ajatellen, se on paras asia, mitä minulle ei koskaan tapahtunut. Räätäliksi mä päädyin ihan vahingossa kun kaverini haki silloiseen Roihuvuovuoren ammattioppilaitokseen ja mäkin menin sinne koska se kuullosti mielenkiintoiselta. Se oli kohtaloa, sillä kun menin sinne, niin mun maailma aukesi. Vaatturiluokalla ekaa kertaa kahteenkymmeneen vuoteen mä ymmärsin, mistä opettaja puhui. Se johtui siitä, että ekaa kertaa olin kiinnostunut siitä mistä ope puhui. Oon aina ollut hyvä asioista mistä pidän, ja huono niissä mitkä ei kiinnosta. Tämän takia kanavoin aina energiani niihin asioihin mitkä pidän tärkeinä, silloin ne onnistuu. Myöhemmin räätälintaidot vei mut telkkariin ja vuonna 2008 päätin perustaa oman tuotantoyhtiöni, koska yksi unelmistani oli tehdä oma matkaohjelmasarja oikean elämän jediritareista, eli kamppailulajiopettajista. Se johti kaikkiin niihin ohjelmiin mitä olen tehnyt ja tähän paikkaan, missä tänään olen. 

Olenko onnellinen? Olen. Pelottaako vielä? No totta hitossa. Aina pelottaa. Nykyään pelkään uusia tilanteita, jännitän esimerkiksi luentojani ja puheitani tosi paljon. Kuvausmatkoilla on ollut paljon henkistä ja fyysistä pelkoa, hengenvaarallisia tilanteita, kuolemanpelkoa. Usein stressaan, saadaanko me tästä ohjelma. Mutta jännitys on hyvä juttu. Intohimolla, rakkaudella ja päämäärä silmissäni ajan pelon yli, jyrään sen. Teen kaiken siitä huolimatta ja omalla tavallani. Pelko on hyvä asia, kunhan sen osaa valjastaa.

Kaikki pelko ei kuitenkaan ole hyvää. Se voi kääntyä kateudeksi. Jossain vaiheessa huomasin olevani todella ylimielinen ja kateellinen tyyppi, hoin koko ajan miten huonoja muut ovat. Sitähän se kateus on, pelkoa. Kadehdin niitä, jotka osasivat ja uskalsivat tehdä juttuja, joita mä itse en uskaltanut. 2000-luvun puolivälissä tein tietoisen valinnan, että lopetan kadehtimisen ja keskityn positiivisuuteen ja kannustamiseen. Se muutti mun elämäni. Päästin irti kateudesta ja samalla pelosta, joka estää asioiden tekemisen. Aloin itsekin tehdä. Tajusin, että se mikä erottaa mut kadehtimistani ihmisistä on se, että he ottavat askeleita, joita minä en uskaltanut ottaa. On myös tärkeätä muistaa, että kaikki sun unelmat ei tule toteutumaan, mutta kun yrität niitä yksitellen, osa toetutuu. Epäonnistuminen elämässä ei ole huono asia. Siitä täytyy oppia, jotta ensi kerralla on vahvempi ja kokeneempi. Täytyy myös muistaa, että luovuttaminen tappaa enemmän unelmia kuin epäonnistuminen. Ole elämässä utelias, kunnioittava, sinnikäs ja pidä aina hengissä se sydämessäsi oleva 7-vuotias lapsi. Sitä älä koskaan kadota. Ole innostunut. Innostus on maailman tärkein asia, ja se on asia mitä ei rahalla pysty ostamaan.

Kirjoittaja

Arman Alizad
TV-tuottaja ja -toimittaja

Alizad Arman

Yhteystiedot

Ammattiosaamisen kehittämisyhdistys AMKE ry Ammattiosaamisen kehittämisyhtiö AMKE Oy

Siltasaarenkatu 12, 00530 Helsinki (sisäänkäynti Paasivuorenkadun puolelta, C-rappu)
00530 Helsinki

toimisto@amke.fi